Oli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut kansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen raittiusseuran hautajaisia.
Hautajaisiako?
Varmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli ollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut sen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet osuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin seuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu alkavaksi kello viideltä.
Kumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään toisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle puolelle, salia istumaan.
Neiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi takaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli saatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt paikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan nuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi puheenjohtajan vaativalla paikalla.
Värähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi "Jos sydän sulla puhdas on".
Puheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan, mutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni, painui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen.
Kultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa ei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava, että nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin lahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun mietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa ja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty lintu kyykötti paikallaan pöydän takana?
Käsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli kadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan poikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan vaikean aseman.
Poikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai puheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja kimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen: