— Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja se on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun laulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja istutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän vertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan, kun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin hävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki ovat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen alussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa suppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja tämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne esimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne. Tämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa…
Puheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten ankarasti itkeä päristelemään.
Tytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään toisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei kuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen rannalta teerien kuherrus.
Muutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja siellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään. Ala-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten kehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle:
— Olkaa hyvä!
Neiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä, pieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua:
— Jos sitten aloitettaisiin se kokous.
— Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys.
Joku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa lopetettavaksi.
— Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi puhuja.