— Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa!
— Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas?
— Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin piti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan sitä Miirun Eedlaa… ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että isäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä…
— Mitä sinä horiset?
— Voi älkää nyt, hyvä isäntä… Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi Sarvi-Kaisa kuulleensa… ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan sitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle miehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja…
— Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti.
— No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli oikein ollut…
Rietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin ylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka jäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan.
Ja kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät jo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin hengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan.
Hölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman oviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä asioilla Rietulakin Miirussa liikkui.