Rietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella penkillä ja katseli neuvottomana eteensä.
— Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada asiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin.
Sulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen toisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä tiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua, kenties kohta käsirysyynkin.
Eedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta eipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen hänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat kilpakosijat porstuassa vastakkain.
— Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti
Rietula.
— Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki.
— Vai omaasi! Minunpa se onkin!
— Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit!
— Voi hele…!
— Niin se on! Ja minä sen otan!