— Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja riennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta puoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain pieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan.
Mutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen oli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean temmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla häilämässä. Räätälille tuli hätä:
— Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia, sukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi!
Mutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa läiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin täytyi akkalauman vihdoin hajaantua.
Iisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan naureskeli hän ja päivitteli:
— Voi hyvä isä… nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää paljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi.
Akat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten työtään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi keskeytynyt.
Rietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan tallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta joutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset jatkoivat keskeytynyttä työtään.
— Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin palatessaan pihaansa.