Hiljainen kesä-yö.
Äänet ovat kylistä vaienneet. Ei kuulu muuta kuin jostain kauempaa koirien haukahtelu yökulkijoille ja karjatarhoissa kalahtaa silloin tällöin karjan kello. Lehmisavut ovat jääneet kytemään, ja savu nousee niistä rauhallisena ja yhtyy matalaksi pilveksi, joka painuu joelle, siellä sekoittuen joesta nousevaan heikkoon usvaan.
On lämmin kesä-yö, ja Kolmojärvessä kutevat lahnat.
Illallisen jälkeen on Iisakki nostanut verkkokimpun olalleen ja hiljaa painunut karjapolulle, joka luikertaen vie Kolmojärven rantaan.
Lahna on arka kala, ja hiljaa liikkuu Iisakki laitellessaan verkkoja venheeseen. Ei uskalla lyödä venheen tappia, vaan hartiovoimalla sen painaa vesireikään. Köyttelee vaatteita hankoihin, etteivät tullot nariseisi ja siitä lahnaparvet säikkyisi rantapuolelta syvyyteen.
Kun kaikki on kunnossa, seisahtaa Iisakki ja tähystelee tyveneelle järvelle, joka uneksien pehmeässä valossa kuvastelee saariaan ja rantojaan.
Tuolla! Siellä on lahnaparvi, kiireesti vain verkot veteen!
Venhe soluu hiljaa veden pinnalla. Katsellessaan vaalean taivaan kajastusta veteen ja lehtoisia, tuoksuvia rantoja, hertyy Iisakin mieli herkän helläksi. Kasvot siliävät valoisaan hymyyn ja käsi pitelee airoa hellävaroen kuin lasta kädestä.
Saatuaan verkot lasketuksi, vetää Iisakki venheen hiljaa rantakivelle ja virittää risuista tulen rannalle ison korpikuusen juurelle.
Onpa siinä nyt lysti piippuvalkea, kun vaan olisi Eedla toisella puolella istumassa ja kahvia keittelemässä…