Muisti siinä Iisakki isien neuvon, ettei saanut kalaa kudettaessa naista ajatella ja hänkin pudisti Eedlan pois mielestään, ettei kalaonni menisi ainakaan nyt ensimäisenä yönä. On niin lysti päästellä rupipäitä lahnoja verkosta ja kutsua Eedla aamulla sompiaiskeitolle.
— Keh, joko se taas riipaisi mietteet naiseen. No, ei se mitään, kun ei enempää…
Piippu oli unohtunut mantereen rantaan vesikivelle ja sitä täytyi lähteä noutamaan. Vene lipui hiljaa miehen meloessa.
— Olisi pitänyt pyytää Eedla airomieheksi… No, heh, kah, kun taas hipaisi ajatuksen lanka sitä Eedlaa.
Mutta pian sai Iisakki muutakin ajattelemista. Rietula oli myöskin kerännyt aitan orrelta lahnaverkot ja sovitellen ne olalleen lähti hänkin Kolmojärven rantaan päätellen, että nyt saa siellä yksin, rauhassa kalastella.
Rietula löi venheen tapin kiinni niin, että kajahti ja kaiku metsän rajasta vastasi. Työnsi sitten kolistellen venheen vesille ja kurkkuaan karautellen meloi ruohistoon.
Kuultuaan ensimäisen tapin iskun, hätkähti Iisakki. Kuka kehveli se sillätavoin kolisteli ja karkoitti lahnat, jotka olivat jo syväyksen rinnassa nousemassa? Kukapa muu kuin Rietula, se ijänikuinen kiusankappale!
Iisakin sisälmyksiä kirveli niin, että salpasi henkeä. Miksi tuli kiusanhenki toisen kalavesille ja lahnakierrokselle? Lempojako se aina kiertää ja kähnii toisen omaa, niinkuin sitäkin Eedlaa… Jos tuli, niin miksi ei tullut yhtä hiljaa kuin hänkin? Miksi löi, riivattu, tappia niin lujasti, että lahnaparvi kaikkosi?
Iisakki veti venheensä rantakiville ja kohensi riutuvaa tulta. Ja siinä sivussa piti silmällä Rietulan aikeita.
Rietula laski verkkonsa selkäpuolelle Iisakin verkkojen eteen ja veti saaren rantaan venheensä. Yhä karautteli hän kurkkuaan.