Mutta Iisakki hymähti:
— Jopa nyt Rietula erehtyi, kun luuli kalat kiertävänsä minun verkoistani. Maapuolelta ne tulevat, jos ovat tullakseen. Karauttele nyt siellä vaan kurkkuasi, vanha varis! Iisakki tässä nyt kalat keittää tänä yönä!
Miehet istuivat ja kyyräsivät toisiaan. Kapea salmi oli välissä, niin että hiljainenkin puhe olisi yli kuulunut, mutta eivätpä miehet toisilleen mitään virkkaneet, vaan kumpainenkin hautoi povessaan mustia mietteitään, ehkä vielä enemmän Rietula, jota kaiveli vielä keväällinen kosintakäyntinsä Miirussa.
Tuli keski-yö, ja Iisakki nosteli jo verkkojaan. Siellä täällä potki niissä kookkaita lahnoja ja Rietula katseli silmät punaisina kivenheiton päästä Iisakin kalansaalista ja salamyhkäistä iloa. Hänkin oli jo muuttanut venheensä mantereen puolelle silmättyään verkkojaan, jotka olivat tyhjät.
Päästettyään kalat verkoista, mätti Iisakki ne yksin lukien vasuun ja heitettyään viimeisen, oli Rietula jo melkein hänen viereensä kävellyt ja virkkoi:
— Sinun yksinomaisuuttasiko ne lahnatkin lienevät, kun kivesit ne verkkoihisi. Sitä sanoin isävainajalle, kun tänne Hämeestä muutit, että nyt tuli liika kalavesille ja riistamaille ja niin kävikin. Sinä aina anastat parhaat kalapaikat ja…
— Älä joutavia… Siellähän ne ovat verkkosi. Laske semmoisille paikoille kuin haluat.
Keskustelu, joka tällä kertaa kävi sangen säädyllisesti, katkesi yht'äkkiä, kun metsästä kuului älähdys, jota pian seurasi kaikuva möyryntä. Mikkolan äkäinen sonni oli huomannut miehet ja tuli juosten ja mölyten rantaan.
Miesparat hätääntyivät niin, etteivät hoksanneet turvautua venheisiinsä, vaan Iisakki pötki puuhun, joka oli hänen venheensä kohdalla ja alimmilla oksillaan antoi hyvän tuen painavalle miehelle.
Rietula pyörähteli hädissään osaamatta lähteä venheelleen, ja sonni asteli silmät nurin päässä häntä kohti.