— Nouse puuhun, huomautti Iisakki. Tuos' on mänty. Nouse sukkelaan!
Kuka piru sen sonnin on irti päästänyt!?
Puussa, johon Rietula kapusi, ei ollut tukevia alaoksia ja kaareva vatsa oli vielä esteenä kiivetessä. Avuttomasti mulkoili miesparka, tavoitellen alaoksia, jotka olivat vielä hyvän matkan päässä käsien ulottuvilta.
— Reisi! komensi Iisakki. Jollet nyt ponnista, niin putoat pian sonnin niskaan!
Rietula ponnisti ja pääsi vihdoinkin tukeville oksille.
— Älä hellitä rungosta, muuten putoat, neuvoi vielä Iisakki.
Rietula kekotti korkeudessa ja mänty heilui ankarasta painosta. Jopa lähti hänenkin suustaan sanoja.
— Kun ei vaan tämä puu katkeaisi, virkkoi.
— Kun olet hiljaa, niin jos tuo kestäisi.
Sonni mölähteli ja kuopi maata vihansa vimmassa. Huomattuaan, että hänen uhrinsa nousivat jonnekin korkeuteen, alkoi hän puskea puita ja varsinkin sitä, jossa Rietula sydän kuuluvasti takoen istui.
— Kuka kehno sen on irti päästänyt, ihmetteli Iisakki vieläkin. Ja mistä se meidät huomasi?