— Otahan tuosta… On niitä keinoja, jos on pahoja päiviäkin.
Mutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään tupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin eteen.
— Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt jos härkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä tämän leikin lopuksi.
Rietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi.
— Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli venheetkin, joilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena edelleen.
— Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle, pahoitteli
Rietula.
Aurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin, joissa helisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan pahasti vääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät muljahtelivat vuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti märehtivään sonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun juurelle.
— Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt päästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun oikein aikamoinen lahnakarja…
— Älä uhittele!
— Mitäpä tässä uhitelemaan… Kuuluisi huuto sinne joelle, niin karjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus voi siinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään.