Sonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja raskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle, käänsi sonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan.
— Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen rauhassa lepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät.
Mutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen ja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan kädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun.
— Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti Iisakki.
Rietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten sarviinsa.
— Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula.
— Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka koreilee.
Rietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt pitävän Rietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä irtautunut maata vastenkaan penkoessa.
Iisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena häneen ja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään. Harakkakin oli huomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi koivuun aivan Rietulan istumapuun lähelle. Se katseli hetken pää kallellaan ja päästi sitten lyhyen naurun. Rietula taittoi oksan kappaleen ja heitti sillä ilkeästi nirskuttavaa lintua, mutta menettikin siinä tasapainonsa ja tuli puusta maahan niin, että oksat katkeilivat.
Ihmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen sonni kintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta ja rientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun venheet loittonivat rannasta.