Kokous oli iltapäivällä Miirussa, ja hänen täytyi lähteä sinne ja varustautua hyvään hyökkäys- ja puolustuskuntoon. Puheenlahjaa hänelle oli suotu, eikä hänen tarvinnut sitä edeltäpäin valmistella, mutta täytyi miettiä muitakin keinoja, ja senpä takia mieterypyt vaan hetki hetkeltä syvenivät Iisakin otsalla.
Varmasti oli riivaajainen mennyt kumpaistenkin kylien miehiin, kun viitsivät kinata turhaa moisessa pikkuasiassa. Eihän kahta kauppaa voinut laittaa ja niin neuvoin täytyi toisen tai toisen puolen tulla kysymykseen.
Joen yli johti leveä maantiesilta ja joku irvihammas oli viime kokouksessa ehdottanut, että rakennettaisiin kaupalle kartano joen sillalle ja muutettaisiin maantie toisesta paikasta kulkemaan. Muutamat isännät, varsinkin Miirun Jooseppi, olivat asiaan innostuneetkin luullen ehdotuksen tekijällä toden olevan kysymyksessä.
Iisakki myhähti. Vähän niille oli järkeä annettu, miespoloisille, sen näki kaikista heidän puuhistaan.
Kello löi kumeasti viiden lyöntinsä muistuttaen Iisakille, että kokoukseen lähdön aika oli käsillä. Mutta edelleen istui Iisakki ja keinahteli. Hänen sisässään oli alkanut kuohua.
Menen ja sanon suorat sanat heille kaikille. Sanon vasten naamaa enkä selän takana jurnuta, niinkuin he. Sanon, että perustakoot kauppansa vaikka hiiteen, vaikka Kittilän kirkon takapuolelle. Puuhatkaa niin kuin puuhaatte, rähiskää ja tapelkaa, hunsvotit!
Se olisi niille parhaiksi.
Isäntärenki raotti kamarin ovea ja virkkoi:
— Mitenkä se on isäntä, kun se kokous kohta alkaa ja… menkää nyt joutuun, hyvä isäntä… tässä on kunnia kysymyksessä.
— Minä annan perhanat sille kokoukselle! murahti isäntä noustessaan.