Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä, mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka vei heinäladolle.
— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.
— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa möläkän ja tulee tänne seipään kanssa.
Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja ojensi Eedlalle.
Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian.
— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.
— Kyllähän minä, mutta kun se äiti… ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi ne kihlansa.
Rietula heilahti kuin neulan pistosta.
— Joko se, kutjake, ne kihlansakin… Mutta pura pois, Eedla, se kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.
— Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska nai…