— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.
— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan ottamaan pois ne kihlansa.
— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi. Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä asiasta!
Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.
— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.
— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän matkan päässä.
Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku monistellen vastasi.
Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan
Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:
— Hyvästi nyt, rakas Eedla!
— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!