Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula hyräili kotipihalle päästessään:
"Jo joutui armas aika".
XVI.
Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.
Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi menemään avioksi.
Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä, jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan asti:
— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä lyön niin että seiväs katkeaa!
Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.
Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään, nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.
— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen. Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata sen Eedlan ja silloin se on mennyttä.