Mutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui huohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula oli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun Iisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi:
— Etkä ota!
Iisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin katsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta. Kellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä.
— Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt sitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen omituista, kun pitää riistää toiselta… ja sitten vielä kuin varkain lähtee pappilaan.
Iisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi hillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan nousi hän seisomaan ja kivahti:
— Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin sinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi kehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla on suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä rakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni.
— Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja oikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin tuonut.
— Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula.
Tottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies.
Kello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli laiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin mieheen, jos niikseen tuli.
— Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen
Rietulaa.