Iisakki seisoi rattailla, löi ohjasperillä hevosta ja hihkaisi. Kotimatka alkoi olla jo puolessa, ennenkuin Iisakki rauhoittui ja painui istumaan.
— Olenpa hullu, kun hevoseen vihani viskaan, mutisi hän.
Jos jutkauttivat, ja kyllähän ne nyt jutkauttivatkin oikein aikatavalla, niin mitäpä tuosta. Kaipa se niin oli sallittu, että Eedlan koikale ei joutunut minun leipiini.
Jo kaivoi Iisakki rakkaan piippunsa, rakkaimman kaikista maailmassa, ja saatuaan sen käryämään, rauhoittui kokonaan.
— Hoh… hoo, olipa surullinen loppu sillä naima-asialla, huokasi vielä kumminkin.
Hevonen sai nyt kävellä myötä- ja vastamäet ja Iisakki mietti otsa kurtussa, mistä nyt lähtisi eukonpuolta paremmalla onnella itselleen koettamaan.
— Onhan niitä akkoja siellä Korpijoen jos Kolmonkin puolella, mutta mikä niitä kaikkia… Vaikka lieneeköpä heillä niin suurta eroa, akka kuin akka. Jos vaikka ottaisin sen Möttösen Taavan. Tosin se on Kolmon puolella, mutta kyllä kai Taava tulisi sieltäkin.
Uudelleen painui Iisakki miettimään ja harkitsi asiaa joka puolelta.
Noustiin Kilpismäen päälle ja siihen näkyi jo kotikylät ja päivässä välkkyvä joki niiden välissä. Näkyivät talot peltojensa keskeltä ja maantie keltaisena nauhana.
Hiljainen tuuli leyhytteli etelän mailta ja syleillen ensin suvista metsää, veti juovan Kolmojärven pintaan, joka näkyi lähempää kylien eteläpuolella. Olivatpahan nuotalla Ylä-Rietulan rannassa.