No, johan nyt! Ja eikös ollut jäänyt tupakkamassikin kotiin! Kaikkea sitä…
Eedla läiskytteli kartulla vaatteita eikä välittänyt Iisakin puuhista. Oli kietaissut hameensa koholle ja pistänyt helmat vyön alle. Paljaat, pyöreät pohkeat jännittyivät somasti Eedlan kumartuessa vaatteita huuhtomaan.
Iisakki unohtui katselemaan Eedlan puuhailua. Somapa sitä olikin katsella. Nuori, terve ihminen ja lisäksi isotekoinen.
Ja siinä katsellessa johtui Iisakille mieleen eukottomuutensa, yksinäiset ikävät päivänsä.
Jo häntä on mies hullu, kun rupeaa eukotta ikänsä elämään ja kitumaan, vaikka talo on kuin linna miehellä. On se. Ja mikä ihme siinä mahtoi ollakaan, ettei ennemmin tuo asia ollut johtunut mieleen. Mutta nyt sattui. Veti kuin vetäjäinen tähän joelle, jossa tuo Eedla… Se on näyttävä ihminen, vaikka sanovat sitä hieman tuhmaksi. Reilu tyttö, olipa sitten järeltään mikä tahansa.
Iisakki aikoi sanoa jonkun sanan Eedlalle, ennenkuin lähtisi kokoukseen.
— Joko niitä on Miirussa kevätkaloja keitetty? kysäisi.
— Eikö mitä… Oli se isä pannut rysän jokeen, mutta oli jättänyt kalasimen auki. Se ukko on välistä semmoinen toljake, virkkoi Eedla.
— Vai jäi kalasin auki, nauroi Iisakki.
Eedla oli saanut vaatteet huuhdelluiksi ja kietaisi nyt Iisakista välittämättä hameen yltään ja pisti sen lipeätiinuun pestäväksi.