Mutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja virkkoi kuin hengästyneenä:
— Tuletko sinä Mikkolaan?… ja otatko sinä kihlat…? ja sopiiko, että ensi sunnuntaina kuulutetaan…? ja annatko sinä korvalle tuota Hesekieliä vai pitääkö minun…?
Taava löi kämmenensä yhteen.
— Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen Mikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit pyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä…
Ja Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia.
Mutta Vernand sanoi pojalleen:
— Nyt sinä sait Taavalta rukkaset.
— Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit.
Kun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit juotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä teki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan ja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin laskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon kätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa.
— Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä, pidänkin.