Anna huomaa nyt vasta rikoksensa suuruuden. Nyt vasta. Kaikki on nyt jo myöhäistä!
Kaikkiko? Sovintoko? Anteeksianto?
Kaikki, kaikki!
Tuomas on äsken mennyt tuon järven yli. Tokko hän enää koskaan palaa? Mitä varten hän palaisi? Yksinäinen mies, jolla ei ole enää vaimoa eikä lasta. Hän on riistänyt itsensä ja lapsen Tuomaalta. Mutta onhan hänellä koti vielä. Mitä hän kodilla, jossa on vieraan vaimo, vieraan lapsi?
Uusi, valtava itkunpuuska värisyttää Annaa.
Miksi hän ei ole ennemmin tätä kaikkea huomannut ja kääntynyt häpeälliseltä, niljaiselta polultaan? Niin, miksi? Ja miksi tämä kaikki, rikollisuuden tunto ja suru siitä, tuli näin yhtäkkiä raastavan voimakkaana? Miks'ei kaikki saanut olla niin kuin ennenkin?
Ei ei! Ei niin kuin ennen!
Mitä mahtoikaan Tuomas nyt tuntea? Hetki sitten takoi pajassa hehkuvaa rautaa. Takoi uhkaavana, niin kuin olisi alasimella nähnyt kotinsa häpäisijät ja tahtonut ne siihen musertaa. Tuosta souti järven poikki. Tokko koskaan palannee?
Kun palaisi ja antaisi vielä kerran kaikki anteeksi. Muttei anna Tuomas. Ei usko enää naiseen, joka on kotinsa ja miehensä häpäissyt. Ei varmaankaan usko, vaikka kuinka vakuuttaisi ja lupaisi muuttua jälleen ihmiseksi.
Kaikki, kaikki on mennyttä!