Mikä hänet saikin näin pitkälle menemään rikollisuudessaan? Näin pitkälle! Oliko hän, Anna naurahti katkerasti, parempi avioliittoon mennessään? Isotalon viettelemä ja raiskaama. Isotalon jalkavaimo! Ei sen parempi.
Mutta mikä hänet sai jatkamaan semmoista elämää? Miks'ei hän ennemmin huomannut iljettävää rikostaan ja Tuomaan kauheita kärsimyksiä? Niille hän oli vain nauranut. Nauranut ja pilkannut Tuomasta.
Verikö vaati rikosta jatkamaan, olemaan uskoton Tuomaalle? Ja valehtelemaan, peittelemään! Miten iljettäväksi hän oli saattanut tullakin!
Anna muisti jotain ja punastui häpeästä. Hän oli raskaana. Eräänä päivänä oli hän tuntenut uuden elämän liikahdukset, muttei silloin vielä osannut ajatella sen pitemmälle.
Mutta nyt! Häpeä tulisi vain jatkumaan. Vielä toisen lapsen tulisi hän synnyttämään Isotalolle. Jaksaisiko hän enää kestää tämän häpeän? Ja Tuomas? Hän tietysti ajaa rikollisen lapsineen ulos talosta.
Anna nousi pihaan ja meni tupaan.
Poika nukkui kehdossaan. Pikku Matti raukka. Miten hänen herkkä lapsen mielensä kärsiikään, kun isä ei enää hyväile häntä, vaan sysää pois luotaan.
Anna istuutui penkille ja heilutti kehtoa. Ulkona oli autereinen, lämmin heinäkuun yö.
Anna katseli avonaisesta ikkunasta yöhön. Peloittava yksinäisyys ja raastava suru painoi häntä.
Mikä oli saanut hänet näin yht’äkkiä heräämään? Lapsen haikea suru ja Tuomaan heltyminen nähdessään lapseen koskevan hänen tylyytensä. Miks'ei se tapahtunut jo ennemmin? Tuomas ei olisi saanut tietää mitään ja hän olisi voinut saada häneltä anteeksi uskottomuutensa.