Olisiko se ollut oikein, ettei Tuomas olisi saanut mitään tietää? Ja toinen, vielä syntymätön lapsi? Tätä kauheata tuskaa! Eikö mikään voinut tästä pelastaa? Eikö sekään, ettei hän ollut rakastanut Tuomasta avioliiton jälkeen, tuskin riittävästi sitä ennenkään?
Olisiko hänen tarvinnut mennä Tuomaalle, jos ei kerran todellisesti rakastanut häntä? Mutta hänhän rakasti, vaan kaikki särkyi Isotalon saastaisissa käsissä.
Voi tätä pimeyttä.
XVIII.
Että tämän piti vielä tulla.
Tuomas löi tapin kiinni ja työnsi venheen vesille riisuttuaan takkinsa ja hattunsa. Istui tuhdolle ja alkoi soutaa vihan vimmassa, niin että venhe hyppeli kuin lastu tyvenellä vedenpinnalla.
Että tosiaankin vielä tämän piti tulla, niin kuin ei entisessä olisi ollut tarpeeksi jo kantamista ja kestämistä. Anna raskaana! Isotalolle! Hyvä jumala, miten paljon hänen piti jaksaa kärsiä ja kantaa! Ensin saa tietää, että poika, jota on rakastanut omanaan, onkin pahimman vihamiehen, ja sitten seuraa toinen isku, niin kuin ei jo entisessä olisi kylliksi.
Kaikki, kaikki särkyi. Ainoa ilo, joka oli vielä pojasta, pirstautui. Nyt ei ollut enää mitään jälellä muuta kuin häpeä. Häpeä niin suuri, ettei sitä jaksaisi kantaa.
Kun olisi saanut asua jossain kaukana muiden ihmisten ilmoilta, niin ettei olisi kukaan saanut tietää hänen häpeäänsä. Mutta nyt siitä varmasti puhui jokainen ja nauroi hänelle. "Siin'on mies, elättää Isotalon jalkavaimoa ja poikaa."
Kun olisi lähteä pakoon ja jättää kaikki siihen. Kun löytäisi semmoisen paikan, jossa ei olisi muita ihmisiä, mutta mistäpä sen löysi. Ja kulkisihan häpeä mukana. Ei sitä voinut paeta.