Tuomas souti niin, että vesi kokan alla kohisi. Souteli kirkonkylään mennäkseen rovastin puheille. Täytyihän jollekin puhua ja kelleköpä muille puhuisi kuin ystävälliselle, hyvälle rovastille. Varmaankin se jonkun tien neuvoisi, jota lähteä käymään.
Hankavitsa katkesi ja Tuomaan täytyi nousta saareen uutta vitsaa vääntämään.
Elokuun aamu oli poutaisen kirkas ja tuuleton. Ilma tuoksui raikkaasti. Talot ja pellot järven rannoilla kuvastelivat tyveneen veteen. Pelloilla leikattiin tuleentunutta viljaa. Kuului iloisia ääniä ja muutamissa torpissa näkyi jo riihi lämpiävän. Ilmaan levisi miellyttävä kuivuvan viljan tuoksu.
Tuomas lähti jälleen soutamaan.
Oli se ihme, ettei hän jo lopettanut, lyönyt liiskaksi siihen paikoilleen porttoa sikiöineen, kun sai sen tietää. Sokea hän oli, kun ei jo ennemmin huomannut. Vaikka mitäpä se olisi auttanut, jos olisi huomannutkin.
* * * * *
Tuomas oli puhunut asiansa rovastille.
— Kunhan nyt et vaan, Tuomas, näkisi unia, virkkoi rovasti.
Tuomas melkein kiivastui, kun kuuli rovastin epäilevän.
— Ei ole unta. On jo itsekin tunnustanut. Olen omin silmin nähnyt ja paljon on muitakin näkijöitä.