Rovasti näytti miettivän. Kasvoille tuli ystävällisempi piirre.
— Kylläpä on sitten huonosti asiat. Paremman vaimon veroinen olisit ollut, Tuomas parka. Kun nyt semmoinen piti sattuakin.
Tuomas heltyi.
— Olenhan sitä monasti ajatellut, että minkätähden minulle piti semmoisen sattua ja miksi minulle pani näin raskaan kuorman kannettavaksi.
— Se on hyvä harkitsemaan, minkä verran kukin jaksaa kantaa ja minkä verran mikin tarvitsee isän vitsaa, sanoi rovasti.
— Mutta minä en jaksa enää kantaa.
— Kyllä se tietää, kuinka paljon kukin jaksaa.
— Mutta minä en jaksa. Kuuleehan rovasti siitäkin, että olen koettanut, kun en jo silloin tehnyt selvää, kun kuulin, ettei poika ole minun.
— Olet vasta opetellut kantamaan. Se tuntuu taakka ensimäisillä askeleilla raskaalta, vaan kun kärsivällisesti ensimäisen taipaleen läpäiset, niin jo on kevyempi kantaaksesi, ja kun voimia anoen vaan jatkat, niin jopa kohta et enää huomaakaan, että sinulla on liikaa painoa hartioillasi. Semmoista se on ristin tien taivaltaminen. Ei saa kyllästyä ensimäisillä askeleilla.
— Vaan minkä takia se juuri minulle sellaisen tien valitsi?