Tuomas nousi ja tahtoi ottaa pojan syliinsä.
— Isä ottaa pikku Matin.
Anna suojeli vaistomaisesti poikaansa kasvoillaan hätääntynyt avuton ilme.
Tuomas seisoi kivettyneenä. Poikanen ei tahtonut enää isän polvelle.
Painoi päänsä piiloon äidin syliin ja näytti pelkäävän.
Vanhan seinäkellon särähtävät lyönnit kaikuivat tuvassa, johon oli hiipinyt painava hiljaisuus.
Tuomas huokasi raskaasti ja meni ulos. Viimeinenkin toivon kipinä sammui hänessä. Pitkä, loputon yö oli alkamassa.
XVII.
Poutaisen punainen päivä painuu Nuotiojärven taakse ja hetkeksi punaa sammuvat laineet ja voimakkaita tuoksuja hengittävän maan.
Anna istuu rantakivellä ja tuijottaa järvelle. Äskeisen itkun voimakkaat mainingit puistattavat vielä häntä.
Mitä, mitä hän oli tehnytkään Tuomaalle ja — lapselle? Niin, miksei myöskin lapselle. Riistänyt Tuomaalta lapsen, isän oikeuden, ja lapselta isän. Hänkö, hänkö, kurja raukka, oli sen tehnyt!