Anna kulki kuin unessa.
Liian myöhällä oli hän tullut huomaamaan rikoksensa.
Oli koettanut vakuuttaa Tuomaalle, että lapsi, jota kantoi, ei ollut Isotalon, mutta Tuomas nauroi kamalasti hänen vakuutuksilleen. "Oliko hän niin sokea, ettei tiennyt laskea aikaa. Nyt ei ainakaan Anna häntä enää pimittäisi." Tuomas ei uskonut sitäkään, että hän inhosi jo Isotaloa ja sellaista elämää. Uskoi vaan hänen edelleen Tuomaasta salaa järjestävän kohtauksia Isotalon kanssa.
Kaikki, kaikki oli mennyttä!
Mikään muu ei voisi häntä enää pelastaa kuin hauta! Kunpa se olisikin pian jo auennut!
Tulivat unettomat yöt, painajaiset ja harhanäyt. Päivisin polttivat omantunnon tuliset hiilet.
Semmoisen kodin ja semmoisen miehen oli hän yhden saastaisen irstailijan tähden syrjäyttänyt ja pettänyt. Ja poika raukka. Syytön lapsi saisi vielä siitä kärsiä. Helvetti oli hänelle auennut kuumien, inhoittavien ilojen jälkeen. Kunpa vielä olisi saanut Tuomaan luottamaan häneen ja anteeksi antamaan. Muttei saanut.
Isotalo oli nähnyt Tuomaan soutavan kirkonkylään ja lähtenyt heti
Nuotioniemeen.
Anna oli yksin kotona. Poikanen vaan leikki pihamaalla.
— Se ei tapahdu enää koskaan ja minä pyydän, ettet kiusaa enää minua, sanoi Anna jyrkästi.