Tuomas häärii työssä aamusta iltaan niin kuin ennenkin, mutta mitään työniloa hän ei voi enää tuntea. Tekeepähän vain jotain tehdäkseen. Ja kun ei voi tekemättäkään olla.
Päivät ovat käyneet jo lyhyiksi ja taivas on yhtämittaa pilvessä. Öisin sataa. Tuomas kuuntelee sateen rapinaa ikkunaruutuihin ja miettii synkkiä mietteitään. Kun ei voi miettimättäkään olla. Ei vaikka kuinka tahtoisi.
Ja aina raastaa tukahduttava suru siitä, että poika, pikku Matti, ei ollutkaan hänen oma poikansa. Ei ollut, vaikka oli kuitenkin vieläkin niin kuin oma lapsi. Kiintymys ja isänrakkaus ei särkynyt niin vähällä.
Tuomas päätti olla näkemättä poikaa, syliinsä ottamatta, mutta kun poika juoksi jo ovessa vastaan ja kapusi syliin lausuen luottavasti: "isä ottaa syliin", "isä soutaa", ei hän hennonnut, vaan soudatteli poikaa polvellaan ja koetti olla mitään ajattelematta.
Kun ei olisi saanut koskaan tietää, että poika ei ollut hänen omansa, ja kun vieläkin saisi niin uskoa, että poika oli hänen, muttei voinut.
Ja kun voisi uskoa, että lapsi, jota Anna kantoi, on oma lapsi, olisi helpompaa ja elämä vieläkin voisi muuttua, sammua kirvelevä suru edes hetkiseksi, mutta sitäkään ei voinut.
Anna kantoi Isotalon sikiötä. Sanoi kantavansa katuen, vaan mikä hänen tiesi, katuiko. Tuomas ei uskonut enää vaimonsa vakuutuksia eikä lupauksia, vaikka tämä itkien katui ja tunnusteli luvaten uskollisuutta. Irstaan naisen lupaus, mitä se merkitsi.
Niinkuin lehti tuulessa oli nainen rakkautensa ja intohimonsa ajamana.
Tuomas ei voinut enää vihata eikä raivota. Kaikki muut tunteet, paitsi suru, olivat hänestä sammuneet.
Silloin oli raivonnut viimeksi, kun tuli tietämään Annan raskauden. Nyt oli jo kaikki samantekevää.