Tähän saakka oli häntä pitänyt yllä heikko toivo siitä, että jotenkuten saattaisi kaikki vielä selvetä ja muuttua. Oli syntynyt sairaalloinen mielikuva, joka saattoi joskus ajattelemaan, että kaikki olikin ehkä vain leikkiä, keksitty kiusaksi hänelle. Pikku Matti voi olla hänen samoin kuin toinenkin. Anna vain kiusaa häntä sanoakseen joskus, että se onkin ollut vain leikkiä, pilaa kaikki tyyni.
Se oli sairaiden aivojen harhakuva, mielijohde, joka sai hänen päätöstään luopua elämästä siirtymään päivä päivältä tuonnemmaksi.
* * * * *
Tuomas oli Jannen kanssa ollut koko päivän kynnöksellä. Syksyinen ilta hämärtyi. Hevoset riisuttiin ja vietiin syöttöhakaan. Veräjällä palatessa virkkoi Janne.
— Saisit sinä Tuomas sentään olla isäntä talossa ja antaa sille roistolle kerrankin niin, että lakkaisi taloa kiertelemästä.
— Kenelle?
— Isotalollepa tietysti. Et näy huomaavan, vai etkö näe, mutta joskus käy vielä Annaa kärkkymässä.
— Ja uskaltaako vielä Anna ja ilkeääkö…?
— En tiedä tarkemmin, mutta niin on minullekin vastenmielinen se ihminen, että olisin jo siihen paikkaan lopettanut, jos olisi ollut minun kohdallani.
Tuomaan aikoja sitten sammunut viha kuohahti jälleen. Se antoi varmuutta hänen päätökselleen. Häpeä oli nyt jo hänelle liian suuri kannettavaksi. Hänen täytyi päästä pois näkemästä ja kuulemasta. Elämä oli liian raskas enää päivääkään eteenpäin elettäväksi.