Tuomas istui pellon veräjäpuulla.
— Sinä olet ollut aina hyvä toveri ja ystävä minulle, virkkoi hän tukahtuneesti Jannelle. Etkö tekisi minulle vielä yhtä palvelusta?
— Johan toki teenkin.
— Kävisit vielä tänä iltana sanomassa Kustaavalle, sisarelleni, että tulisi aamulla Nuotioniemeen. Tahtoisin ennen lähtöäni tavata…
Ääni särkyi. Hetken perästä jatkoi Tuomas.
— Ja veisit sanan Mäkäräiselle, että tulisi hänkin tänne kuulemaan» viimeisiä määräyksiäni.
Janne katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Vihdoin hänelle selvisi kaikki.
Hänen silmäripsensä kostuivat.
— Aiotko sinä siis…?
— Minä en jaksa enää kantaa häpeääni, sanoi Tuomas tukahtuneesti. Mitäpä hyödyttää viivyttäminen. Elämällä ei ole enää mitään minulle annettavana. Parasta, kun poistun.