— Etkö ole osaasi tyytyväinen? kysyi Tuomas.
— En minä sitä tarkoittanut. Sitä minä vain, että kun sinä näin vapaaehtoisesti…
— Kyllä se on oikein, kun se on niin päätetty. Mikään ei saa minua peruuttamaan päätöstäni.
— Onhan se niinkin, tuntui sisar sanovan katseellaan. Kaikkea muuta mies kestää, mutta tällaista surua ja häpeää…
Ilta alkoi hämärtää.
Tuomas istui pöydän päässä pidellen pikku Mattia polvellaan. Kustaava istui pöydän takana. Veljellä ja sisarella tuntui olevan hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta he vaikenivat.
XXIII.
Syksyinen ilta hämärtyy. Tuuli repii irti puista kellastuneita lehtiä ja lennättää pitkin alastomia vainioita ja rapakoisia kyläteitä. Harmaista pilvistä putoilee sadepisaroita.
Tuomas on heittänyt hiljaiset hyvästit talolle. Surullinen silmäys on vielä kerran hyväillyt peltosarkoja, aittoja, karjahuoneita ja lämpiävää riihtä peltojen keskellä.
Siihen se nyt jää kaikki, toiselle. Parhaiksi kun ehti kiintyä, täytyy siitä luopua.