Jannekin oli kävellyt rantaan ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan.
— Tuomas… mitä sinä aiot…? Hyvä jumala… Mihin sinä menet…?
— Viimeiselle matkalle taisi lähteä, sanoo Janne. Nuotiokoskesta sanoi laskevansa.
Tuomaan venhe keinuu jo laineilla ja etenee nopeasti Nuotiokoskelle päin.
Anna purskahtaa itkuun, juoksee pitkin rantaa, huitoo käsillään, raastaa hiuksiaan ja vaikeroi.
— Anna minulle anteeksi, Tuomas… anna anteeksi… käänny vielä takaisin… edes hetkiseksi… Ei se käänny…! voi herra jumala!
Anna vaipuu taintuneena rantaäyräälle. Venhe kääntyy jo niemen taakse, josta koski alkaa vetää pauhaavaan nieluunsa.
Kerran vielä nousee Tuomas seisomaan venheessä ja huiskuttaa hyvästiksi kädellään. Sitten katoaa venhe hämärään.
XXIV.
Tuomas souti koskea kohti, jonka kumea kohina jo kuului hänen takanaan hämärtyvässä illassa. Hän tunsi olevansa siinä soutaessaan kuin teräksinen jännitetty jousi, niin kuin tahdoton kappale, jota jokin outo voima veti puoleensa vastustamattomasti.