Yhtämittaa se on vain äkeissään, mistä lienee. Onhan se kaunis ihminen, kun vain olisi hyväluontoisempi. Tulleekohan tuo minun aittaani ensi yöksi nukkumaan, vai menneekö omaan aittaansa.
Tuomas tunsi yhtäkkiä hillitöntä rakkaudenkaipuuta. Ihan sydäntä kouristi ja suonet lakkasivat lyömästä lyödäkseen jälleen sitä hurjemmin. Lopetettuaan syöntinsä meni hän vaimonsa luokse, laski kätensä tämän vyötäisille ja hymyillen virkkoi.
— Etkö tulekin minun aittaani tänä iltana?
— Mitä vielä!
— Mutta kun minä nyt kerran pyydän.
— Senpähän sitten näkee.
Se oli kuin lupaus ja kevein mielin astui Tuomas ulos tuvasta mennäkseen kynnökselle.
— Kuulehan, Tuomas kääntyi vielä ovelle, lämmittäisitkö saunan. Palo tulee tänä iltana kynnökselle.
— Joka iltako sitä nyt pitää äyhkyttää.
Annan ääni oli taas jäinen niinkuin tavallisesti.