— Minä, sanoi Isotalo jyrkästi.
Tuomas vaikeni. Hänen sisässään kuohui ja toinen käsi puristi lujasti suitsia, toinen aidanseivästä niin, että se ruiskahtaen katkesi ja pää jäi Tuomaan käteen. Topias väistyi hätkähtäen. Hänen silmissään välähti oudosti. Aikoiko Tuomas tosiaankin tarttua aseeseen?
Tuomaan pää painui alas ja hän istahti raskaasti veräjänpuulle. Mitä oli tehtävä? Ja mitä Isotalo aikoi, kun työveroa vaati? Mikä oli tarkoitus? Hänen isänsä Tuomas oli suorittanut Heinämäestä veronsa rahassa, miks ei Tuomaan poikakin sitä voinut suorittaa samoin?
— Asia pidettänee siis sovittuna ja ylihuomenna sinä tulet töihin?
— En voi sitä luvata. Tuomas Tuomaanpoika ei tee mitään harkitsematta, virkkoi Tuomas ja astui veräjältä hakaan.
— Jos aiot asua Heinämäessä, niin olet ylihuomenna kello neljän aikana
Isontalon kesantopellolla, huusi isäntä hänen jälkeensä.
— Osaa se olla ylpeä kuten isävainajansakin, mutisi hän vielä ottaessaan maasta vitsaskimppunsa ja lähtiessään kävelemään Heinämäkeen johtavaa tietä.
III.
Anna oli lehmiä lypsämässä pelto veräjällä. Lehmisavu kiemurteli tasaisena ja levisi tuoksuvana pilvenä vesaikkoon, jossa kellokas seisoi märehtien. Anna kuuli kopsetta polulta ja nousi katsomaan, kuka sieltä mahtoi tulla. Isotalo! Anna punastui ja painoi päänsä piiloon lehmän kylkeä vasten. Mistähän se nyt? Näkiköhän sitä Tuomas? Kun nyt pysyisi siellä palollaan. Sanoi sen kohta loppuvan. Täytyy pitää varalta.
— Hyvää iltaa!