— Piru! Mikä se nyt taas noin kiusasikin? Omatuntoko? Mikä se on? Omatunto, omatunto. Sangen hämärä käsite. Mikä on sitä vastaan, mikä ei? Minua se on aina johtanut harhaan. Ja silloin kun sitä olisi tarvinnut, on se ollut paikalla liian myöhään. Ja se on vaatinut tekemään semmoista, joka ei sovi Isotalon maineelle. Ja jota ei Isotalo koskaan tee!
Omatunto? Kiusaaja se on. Takiainen, jota ei saa luotaan pois karistetuksi. Ja sangen hämärä. Tänään omatunto myöntää jonkun asian, huomenna ei. Sekoittaja se on, pannahinen! Ja kintereillä se kieppuu alinomaa. On rahaa ja rikkautta ja komea talo ja terve ruumis. Ei olisi kiusana mikään, jos ei se olisi aina takin helmasta tempomassa: Elä nyt mene sinne. Voitkohan sinä nyt tuon tehdä? Semmoinen se on, pakana. Milloinka sen saisi viimeisenkin itsestään karistetuksi?
Isotalo astui Heinämäen tupaan.
Oli lauantai ja Anna puhdisti permantoa huomaamatta tupaan tulijaa. Tukka oli auennut ja posket hehkuivat. Täyteläiset pohkeet jännittyivät luudan nopeasti heiluessa.
Isotalo hymyili sieraimet värähdellen.
Pakana sitä Tuomasta, miten kauniin vaimon sai! Kelpaisi sen, kun olisi miestä miehekseen. Mikä kiehtojainen hänessä lieneekään. Aina on kuin ensi kertaa näkisi.
Isotalo hiipi hiljaa ja laski takaapäin kätensä Annan silmille.
— Hui! Kuka se niin…?
— Arvaa?
Arvasihan Anna sen kysymättäkin, kuka tulija oli. Ei riuhtaissut itseään irti, vaan odotti lujempaa hyväilyä.