— Muistatko illan siellä Halmeahon rinteellä? Silloin lupasit, ettei enää milloinkaan riideltäisi.
— Itsehän sinä riitaa rakennat aina epäilemällä minua.
— Mutta itsehän sinä olet sanonut…
— Mitä?
— Että sinulla on ollut muitakin…
— Eikö sinulla sitten ole ollut?
— Ei. Sinä saat minut aivan koskemattomana. Kaikki unelmani ja tuulentupani olen sinun kanssasi rakennellut.
— Niin mitä sitten?
Annan kysymys oli särmikäs eikä Tuomas ehtinyt siihen mitään vastaamaan, kun kellot tapulissa helähtivät soimaan. Hän paljasti päänsä ja seisahti Annan rinnalle. Hänen vakavat kasvonsa värähtivät liikutuksesta ja hän etsi Annan käden omaansa ja puristi sitä lujasti.
— Meidän on mentävä kirkkoon, sanoi Anna hiljaa.