— Mitäpä asiaa hänellä olisi?
— Niin olen vähän arvellut, virkkoi Poutalainen täytellen piippuaan.
Saat sitä pitää varalla. Ja kyllä se mies uskaltaa.
— Vähänpäs…
Tuomaan epäluulo oli kokonaan herännyt. Oliko Isotalo semmoinen? Se niljainen piru kävikin yhtämittaa Heinämäessä kurkkumassa! Sitäkö se onkin, se salakavala ilme sen iljettävässä naamassa?
Tuomaan hengitys melkein salpautui sitä ajatellessaan. Sammaltaen arveli hän Poutalaiselle kuin vielä lisätukea saadakseen äskeiselle.
— Kehtaisikohan tuo todellakin…?
— No etkö tuota ole kuullut? kivahti Poutalainen. Milloinka ne ovat Isontalon piiat saaneet olla rauhassa isännältään? Harva tyttö siitä on lähtenyt samana, kuin on tullut.
— Vai semmoinen tämä saatana… Enkä tuota ennemmin…
— No ei sinullakaan, Tuomas, ole silmiä.
Tuomaan silmissä pimeni ja kädet puristuivat nyrkeiksi.