Sitävartenko se konna on käynytkin yhtämittaa. Ja sitävartenko se laittoi työveron minulle, että saisi paremmin tilaisuutta…? Olikohan mitään jo tapahtunut? Oliko se siellä nytkin parhaillaan? Suostuiko Anna semmoiseen? Sitäkö varten se oli yhtämittaa minulle kuin jostakin nyreissään, eikä sallinut itseään lähennellä? Hyvä jumala! Voivatko hänen aavistuksensa tulla tosiksi? Aavistuksensa, joita hän ei ole oikein itsekään ymmärtänyt.
Tuomas nousi ojanreunalta, tarttui ohjaksiin ja riuhtasi ruunaa, löi sitä ohjasperillä niin, että se ponnahti juoksuun.
Menikö Isotalo Heinämäkeen? Oliko siellä parhaillaan?
Tuomaan sydäntä vihlaisi outo hätä. Mitä pitäisi nyt tehdä? Mennäkö kotiin, että näkisi, vai…?
Pitäisikö ensin muuten silmällä? Eikö se osannut jälkiään peittää, jos olisi semmoinen…? Olisikohan mitään jo tapahtunut…? Olisiko Anna….? Voisiko nainen olla semmoinen petturi?
Kysymykset risteilivät Tuomaan aivoissa. Mitään hän ei kyennyt selvästi harkitsemaan eikä ratkaisemaan. Sen hän vain käsitti, että jotain oli epäkunnossa. Ja jos ei mitään ollut vielä tapahtunut, niin saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa.
Ei! Hänen täytyi heti kotiini
Tuomas heitti ohjat luotaan ja lähti juoksemaan peltoveräjälle.
Pysähtyi välillä levähtämään ja juoksi uudelleen, polvet horjuen, välistä hampaittensa takaa päästäen tulemaan sähisevän kirouksen.
Läheni Heinämäen pellon aita. Tuomas lakkasi juoksemasta ja pysähtyi hengähtämään.