— Pitäisi pitää varalta, ettei menisi kutu ohi.
— Pitäisipä, pitäisi…
Jo uskalsi Anna katsoa Tuomasta silmiin. Maahan se vielä katsoi, mutt'ei näyttänyt enää kovin vihaiselta. Uskoisikohan tuo, jos tuolle koettaisi vakuuttaa, että turhaa on luullut…? Kun uskaltaisi.
Anna päätti koettaa.
— Sitä minä kanssa tässä… että kyllä saat rauhoittua aivan kokonaan minun ja Isotalon suhteen. Minä olen siitä niin kovin pahoillani… Onhan se kyllä käynyt usein tässä ja mikäpä hänen tietää, jos olisi mielessään jotain ollutkin, mutt'ei se ole vielä rohjennut ainakaan esittää. Kyllähän se kuuluu sentapainen olevan, mutta tulisipahan minulle aikeistaan esittämään, niin antaisin semmoiset lähtimet, ettei toista kertaa tulisi.
Tuomas katseli epäluuloisesti Annaan. Mielellään kumminkin kuunteli vaimonsa sanoja.
Anna jatkoi.
— Koetti se kerran, kun olin palveluksessaan, saada kamariinsa, vaan heitin sille niskaan täyden vesisangon ja sen jälkeen ei ole tullut pyytämäänkään.
Annaa hytkäytti valheensa. Kesäkauden oli Isotalo käynyt hänen aitassaan joka toinen yö. Mistäpä Tuomas sen tiesi. Eikä saanutkaan tietää.
— Mitä asiaa hänellä tänäänkin lienee tänne ollut, jatkoi Anna. Tuli tuohon pihaan juuri, kun olin aittaan aikeissa. En huomannut ampiaispesää ja nekös kaikki minun kimppuuni. Isotalo tuli hätään, tuuli löi oven lukkoon ja siinä se oli kaikki. Ja sinä niin hirmuista elämää siitä… Mitähän nyt ajattelee Isotalo. Olipahan kuitenkin niinkuin parhaiksi. Mitäs tänne aina tulee.