— Hm… mitenhän lienee, murahti Tuomas. Kyllä vaan olisi joutanut päänsä haljeta, kutaleen.
— Vieläkö sinä sitten uskot yhä edelleenkin, että…? kysyi Anna.
— En tuota nyt osaa sanoa, virkkoi Tuomas maahan katsellen.
Anna nakkasi niskojaan.
— Usko sitten!
Ja pyörähti tupaan.
Tuomas jäi portaille istumaan ja katselemaan järvelle. Epäluulo kalvoi häntä edelleen, poltti kuin kuumalla raudalla.
VII.
Kirkas, kesäinen iltapäivä.
Isotalo käveli verkalleen metsätietä. Salolta kuului karjankelloja ja huhuamista.