Nyt se oli tuossa jo ihan lähellä. Saattoipa jo hänet huomatakin lehväin lomasta. Kun olisi saanut salaa syliinsä kaapata.
"Tui…"
Anna ilmestyi yht’äkkiä polun mutkasta Isotalon eteen ja huhunta jäi kesken.
— Mistä sinä siihen, sanoi Anna. Punastui, naurahti, aikoi ohi livahtaa.
— Mistäpä sinä…. Ka kun aikoo jo pakoon pyörähtää. Sanohan edes terveheksi.
Anna antoi kätensä, vaikkei oikein ollut antavinaan.
— Minulla on kiire… elä hyvä mies… karja hajaupi paarmojen käsissä metsään. Sitten toiste…
— En ole koko viikolla saanut edes nähdäkään, virkkoi Isotalo ja veti
Annaa kädestä.
Anna riisti nauraen kätensä ja lähti juoksemaan. Täyteläiset pohkeet vilkkuivat juostessa lyhyen hameen alla.
Isotalo hölmistyi, mutta lähti kohta Annan jälkeen. Mäenrinteellä tavoitti ja koppasi syliinsä.