Ei muuta kun saisi lyödä liiskaksi semmoiset!
IX.
Lauantai-iltana saunan jälkeen käveli Tuomas Nuotioniemeen. Teki mieli pistäytyä joskus naapurissakin, vaikka arastellen sinne menikin. Mitähän sanovat siitä…? Katsovatkohan naureksien…?
Nuotioniemen Heikki istui pihamaalla piippuaan poltellen. Talossa oli hiljaista. Palvelijat olivat menneet iltasaunan jälkeen kukin taholleen ja Heikki, vakava vanhapoika, oli yksin kotona.
Tuomas oli kuullut, että Heikki aikoi myydä talonsa. Ja kun sattui olemaan hyvää aikaa, päätti hän käydä kysymässä asian todenperäisyyttä. Tuomasta oli viime päivinä alkanut kyllästyttää toisen maan viljeleminen. Vaikka Heinämäki olikin kuin omansa ja vielä pitkäaikainen vuokrasopimus, oli kyllästyminen tullut sitä voimakkaammaksi, kuta enemmän alkoi ajatella, että maa, jota viljeli, oli Isotalon maata, metsät, joissa liikkui, Isotalon metsiä.
Jos vaan Heikki myy talonsa sopivasti, niin hän ei arkaile ostaessaan. Pääseehän ainakin Isotalon komentelemisista ja viimepäivinä yhtämittaa kiusanneesta ajatuksesta, että täytyy elää niinkuin sen miehen armoista, joka on saattanut hänet suurimpaan häpeään ja perheonnettomuuteen.
Nuotioniemeen paistoi iltapäivä vinosti. Haapa portin pielessä lepatti hiljaista puhettaan iltatuulessa. Kovinpa se talo näyttikin hauskalta näin kesäisessä asussaan.
— Kas Tuomasta, kun on lähtenyt kerrankin naapuriin, ihasteli Heikki ja toimitti istumaan pihamaalle.
— Tulinhan kerran lähteneeksi. Usein ei joudakaan, kun on paljot työt aina vastuksina.
— Kovin oletkin niitten töittesi kanssa… niinkuin ei vähemmälläkin ennättäisi.