Olenko minä Tuomaalle tarjonnutkaan rakkauttani? Jos on aittaansa pyytänyt, niin en ole mennyt. Esteitä on ollut milloin mitäkin.
Niin ei olisi saanut tapahtua. Eikä saakaan vasta enää. Kun saa oikeutensa, niin vähemmän epäilee tästä lähtien. Eikähän Isotalo ole koskaan kieltänytkään. Ja viis', jos olisikin! Alkoi vistottaa joskus se Isotalon kotielämä. Naisia yksi melkein joka sormelle. Ei sano heistä välittävänsä, vaan pitäisikö se niitä talossaan muuten, jos ei välittäisi.
Annalle johtui mieleen Hautamäen nuori isäntä. Oli karjatiellä eräänä iltana tavannut ja alkanut nauraen jutella.
Annan olemukseen valahti sitä ajatellessa hiukaseva kaipuu, joka pani aivan polvet horjahtamaan.
Kun olisi Isotalokin semmoinen! Notkea kuin nuori koivu ja silmissä kumma palo. Mutta vanhaksi alkaa jo käydä ja silmässäkään ei ole enää mitään muuta kuin rasvainen kiilto. Saisi jo pysyä omillaan, mutta eihän se… Enkä minä hänen kanssaan enää… mutta kun on tullut aljetuksi, niin olkoon niin kuin on ja menköön niinkuin menee. Mihinkähän se nyt, kun ei syömäänkään…? Tuomas parka… Suotta vain on tullut hänen mielensä niin usein pahoitetuksi.
XII.
Tuomas oli kävellyt Isotalon puheille. Päätti selvittää asiat hänen kanssaan ja ilmoittaa talon ostonsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen se tekisi.
Isotalo köllehti pihamaalla auringon paisteessa. Väki oli aamiaisella tuvassa, josta pihalle kuului kovaääninen puheen porina. Pihamaalla käyskenteli naisväkeä aukoillen aittojen ovia ja muutakin puuhaten.
Väkirikas oli Isotalo. Tuomaan täytyi siinä pihamaalla istuessaan tosiaankin ihmetellä sitä väen paljoutta. Koko kartano kihisi aivan kuin muurahaispesä. Oli se niitä saanutkin, miehiä niinkuin naisiakin.
Joku tytöistä kulki pihamaalla makailevan isännän ohi, niin että helmat hipaisivat. Isäntä kapaisi kintusta. Tyttö mennessään nauraa helisteli. Toinen jo murhaavan silmäyksen heitti: "Olisi minua kopaissut eikä tuota…"