Tuomas hoiperteli alas väliköltä. Suonet olivat laanneet lyömästä, mutta nyt ne jo löivät jälleen mielettömästä raivosta.
Tuomas tempasi kirveen porstuan seinältä. Räsähtäen halkesi kamarin ovi ja Tuomaan kirves jo kohosi murskatakseen vuoteessaolijat, jotka kauhu kivetytti paikoilleen.
Janne oli hypähtänyt nopealla liikkeellä ovelle ja tarttui takaapäin kirveeseen.
— Tuomas! Varo verityötä!
Isotalo pakeni, Anna kintereillään.
Tuomas karjahti kuin haavoitettu eläin, muttei lähtenyt pakenevien jälkeen. Saatuaan jälleen kirveen, jonka Janne oli nostanut naulakkoon, syöksyi hän kamariin.
Sänky pirstoutui. Jokaista iskua seurasi karjahdus, joka muistutti haavoitetun pedon raivoa. Pöytä halkesi ja lensi rämähtäen porstuaan. Isotalon vaatteet ja kengät silpoutuivat huimasti heiluvan teräksen alla.
Vihdoin horjahti Tuomas voimatonna porstuan kynnykselle ja purskahti hillittömään itkuun.
XIV.
Isotalo paisutti voimatonta vihaansa. Oli kiertänyt pitäjällä ja saanut ostetuksi muutamia Tuomaan velkoja itselleen. Päätti panna ne heti uloshakuun. Oli pyytänyt Nuotio-Heikiltäkin Tuomaan velkakirjaa ostaakseen onnistumatta aikeessaan. Nuotio-Heikki oli kironnut ja käskenyt mennä hiiteen. Olipa vielä haukkunut Isotalon hyvänpäiväiseksi.