Isotalo kiehui vihasta.
Ensikertaa hänen aikeensa jäi onnistumatta. Ja ensi kertaa häntä vastustettiin. Tuomas sai rauhassa viljellä taloaan, vaikka Isotalo oli sen jo ajatuksissaan liittänyt viljelyksiinsä.
Tuomaalla oli paikkakunnan parhain kalaranta, monta apajakertaa ja sitä Isotalo parhaiten oli himoinnutkin. Se jäi nyt saamatta. Tuomas oli myynyt Heinämäen häntä kuulematta ja siihen täytyi tyytyä, vaikka kirvelikin. Oli pahuksella sellainen vuokrasopimus, niin minkäs teki. Ja vieläkin. Tuomas saattoi vaania hänen henkeään. Olisi varmasti silloin jo tappanutkin, jollei toinen tarttunut kirveeseen.
Isotalo seisoi rannalla ja katseli Nuotioniemeen, joka näkyi laajahkon lahdelman takaa. Punainen kartano peltojen keskellä kuvasteli tyveneen veteen… Punainen kartano ja laaja, rehevä ruispelto.
Se oli kuin helvetti siinä silmien edessä. Kun olisi sen saanut hävitetyksi keinolla millä tahansa. Keräämillään Tuomaan veloilla voisi hän korkeintaan hävittää siltä irtaimen, mutta talo jäisi sille koskematonna käsiin. Pian se uuden irtaimiston hankkisi. Hänen täytyy vielä koettaa Nuotio-Heikkiä taivutella. Jos ei muuten, niin juottaa se pökkelö hutikkaan ja saada silläneuvoin Heikiltä velkakirja.
Isotalo naurahti hyvillään mielestään oivalliselle keksinnölleen ja läksi kävelemään pihaan. Meni kamariinsa, avasi kaapin ja kumosi täyden konjakkilasin.
Heh… eipä se enää karvastellut edes kurkkuakaan. Pitäisi saada pirtua.
Emäntä, laiha ja surkastuneen näköinen olento, tuli kamariin.
— Minulla olisi sinulle pyyntö, virkkoi emäntä arkaillen.
— Mikä?