— Minulta… Menköön vaivaistaloon.
— Mutta… se sanoo lapsen olevan sinun.
— Menköön tuhannen tervoihin kakaroineen! Kaikkia mieronkiertäjiä tässä…
— Pitänee sitten minun auttaa häntä, kun sinä et kajoa.
— Ulos! heti!
Emäntä meni. Isotalo avasi kaapin ja kumosi konjakkilasin, toisen ja vielä kolmannenkin.
Vai minun lapseni… kuka heistä tietää mitä ne on… ja kuka on.
Kunhan kerjäävät.
XV.
Tuomas heilui muita ripeämpänä heinäniityllä. Nähtyään, että kaikki hänen kauniit suunnitelmansa ja toiveensa särkyivät ja pala palalta lohkesivat, alkoi hän työstä etsiä helpoitusta raskaille mietteilleen.
Melkein levähtämättä, silmäänsä ummistamatta hän liikkui yöt ja päivät, vuoroin heinänkorjuussa, väliin laajalla suoperkkiolla, joka oli saatava syysoraalle joutumaan.