Kauhistuen katselivat talon työmiehet hänen hurjaa raatamistaan ja villejä voimiaan, joista ei näyttänyt loppua tulevankaan.
Muita kehoitti Tuomas lepäämään, mutta itse ei levännyt. Päivisin kun väki aterian jälkeen nukkui ruokauntaan, hiipi Tuomas luokoja korjaamaan ja öisin muiden nukkuessa talutti hevosen auran eteen ja riisui sen, kun aurinko nousi.
— Sinähän tuolla tavoin lopetat itsesi, virkkoi joskus Janne. Et näy siitä kumminkaan itsellesi mielenrauhaa saavan.
— Mitäpä väliä tällä… kun vain loppuisikin elämä, virkkoi Tuomas ääni värähtäen.
Tuomas oli laihtunut ja käynyt entistä kumarammaksi. Parransänki törrötti karkeana ja silmiin oli tullut arka kärsivä ilme.
Entisen lisäksi oli uusi, painava ajatus alkanut vaivata häntä. Oliko poika hänen vai Isotalon?
Kerran hän oli jo sitä aavistellen ajatellut, mutta hävennyt ajatustaan. Nyt oli se tullut uutena painajaisena.
Poika käveli ja soperteli ensimäisiä lauseitaan. Kapusi työstä tultua syliin ja luottavasti silmiin katsoen sanoi oman, vienon tunnustuksensa "isä". Mutta isän täytyi sydän veristäen epäillä sitä tunnustusta.
Se oli kaikesta raskainta. Kun saisi edes siitä selvyyden, mutta mistäpä sai. Kuka tiesi sen?
Toisaalta tuntui kauhealta rikokselta epäillä poikaa toisen omaksi, mutta epäilyksille, aina takaa ajaville ajatuksillehan ei voinut mitään.