Täytyi olla yhtämittaa raastavassa ristitulessa. Kuka siitä pelastaisi, mikä edes hetkeksi auttaisi? Ei mikään, ei muuta kuin kestä vain, niin kauan kuin voimatonna kaadut.
* * * * *
Nuotioniemen heinäväki oli ollut Rantakaarteessa heinänkorjuussa jo pari päivää. Niitty oli kaukana kartanosta ja yö maattiin tuoksuvissa heinissä.
Tuomas oli liehunut yhtämittaa vuoroin niittäen, vuoroin hangoten kuivia heiniä latoon.
Päivä paahtoi herpaisevasti. Heinä kuivi, niin että ritisi. Vielä muutamia poutaisia päiviä, niin Rantakaarteen heinät saataisiin kaikki kuivina latoon.
Tuomas vaan ei osannut siitäkään iloita, vaikka työt sujuivat ja talon tulot lisääntyivät joka päivä, niin että hän saisi niillä lyhentää tuntuvasti talon hintaa.
Tuli päivällisaika ja väki asettui ladon kupeelle syömään. Tuomas käveli lähteelle polttavaa janoaan sammuttamaan.
Niityn veräjällä tuli Mäkäräinen, lautamies, häntä vastaan. Katseltiin varjoisa paikka ja istuttiin lepäämään.
Mitähän tuo nyt…? arveli Tuomas. On sillä asiaa, ei se muutoin tällaisena poutapäivänä…
Mäkäräinen ilmoittikin asiansa. Oli tullut tuomaan Isotalon velkavaatimusta.