— Mitä helvettiä…? Isotalo ei ole penniäkään minulta saamassa.
— Eikö liene se sinun Hautalalta kuukausi sitten ottamasi suonperkkauslainasi Isotalon kynsissä, arveli Mäkäräinen.
— Olisiko Hautala ollut niin kavala?
— Niin tuntui Isotalo sanovan. Ja olen muutenkin kuullut, että olisi koettanut Nuotio-Heikiltäkin saada velkakirjaasi.
Tuomas kirosi synkeästi. Luuliko Isotalo saavansa Nuotioniemen anastaa, niinkuin oli jo monta taloa naapureiltaan anastanut.
— Kerrankin erehtyi se konna laskuissaan minun suhteeni, virkkoi Tuomas aikoen jälleen niitylle.
— Sitä toivon minäkin, sanoi Mäkäräinen hyvästellessään.
XVI.
Tuomas oli vielä toivonut joskus hiljaisina yönhetkinä valvoessaan, että hänen ja Annan välit muuttuisivat, joskaan ei ennalleen, niin ainakin siedettävämmiksi. Hän olisi vieläkin valmis omasta puolestaan anteeksi antamaan, jos vain tietäisi, että Anna ei enää ajatellut Isotaloa ja tahtoisi vastaisuudessa olla uskollinen hänelle. Ja kun varmasti tietäisi, että poika oli hänen.
Siinäpä se taas oli! Mistä sen tietäisi?