Tuomaan teki mieli katsomaan, istuiko Anna hänen polvellaan. Pikku
Matti kuului juoksentelevan tuvassa nauraen ja loruten.
— Vieläkö Tuomas vaan pitää tuota poikaa omanaan, kuului Isotalo kysyvän.
— Tietysti. Mitäpä se siitä nyt osaa epäillä.
— Osaisi vikkelämpi mies, mutta mitä nyt sellainen kuin Tuomas.
Näkeehän tuon jo silmistäkin.
— Ja onhan se muutoinkin sinun näköisesi, kuului Anna sanovan.
Isotalo nauraa hohotti.
— Tulehan isäsi polvelle, poika. Pian sinusta mies tulee ja näytäkin silloin, että olet isäsi poika, etkä mikään nahjus.
Uusi naurun räjähdys, jota Annakin kuului säestävän.
Tuomaan silmissä pimeni. Hammasta purren täytyi hänen hillitä itseään.
— Nyt minun jo täytyy mennä ajamaan kaljaa kotiin, kuului Anna sanovan.