Leena luuli Kertun pitävän siitä, että kartanoa suunniteltiin. Olihan Huhtalassa melkein uusi kartano, ja sen mukavuuksiin oli tyttö ja saanut tottua.
— Mitä turhaa rakentamaan, näin kalliina aikana. Tämähän on kyllä riittävä, ja onpa se vanhassa talonpoikaisessa koruttomuudessaan oikein arvokas.
Markkukin tuli tupaan.
— Kuulehan sinä Markkukin, mitä Kerttu tässä sanoo.
Markku istahti Kertun viereen.
— No, mitä sinä sanot?
— Että sinun ei tarvitseisikaan rakentaa näin kalliina aikana, jouduttausi vanha emäntä sanomaan. — Kerttu sanoo tyytyvänsä tämmöiseenkin.
— Mitäpä siitä nyt minun tyytymisestäni, naurahti Kerttu. — Minä vain en hennoisi hävittää vanhoja talonpoikaistupia ja rakennuksia. Varsinkin, kun niiden tilalle rakennetaan kansakouluja ja muuta sellaista sekalaista muistuttavia…
Onhan se niinkin… hauskapa olisi kuitenkin asua uusissa huoneissa, sanoi Markku.
Hän oli jo laatinutkin uutta rakennusta varten piirustuksia ja pyysi
Kerttua niitä katsomaan.